Ihan tavallinen psykologiäiti

Miksi minä kirjoittaisin blogia?

Sitä minä olen pohtinut lukuisia kertoja viimeisten vuosien aikana. Olen minä välillä kirjoittanutkin, postauksen sinne ja toisen tänne, opiskeluaikana jopa pidin useamman vuoden henkilökohtaista "kunhan vai kirjoittelen"-blogia. Se kuitenkin jäi valmistumisen myötä. Psykologimaailmassa elää vähän sellainen kummallinen myyttisyyden "vaatimus"; paljonko psykologi voi kertoa itsestään? Olisiko parempi, ettei mahdolliset tulevat asiakkaat tietäisi sinusta yhtään mitään? Häiritsisikö se asiakassuhteita, työpaikan saamista, uralla etenemistä, jos avautuisit elämästäsi netissä?

Ja sitten kuitenkin seurailen somea ja löydän kaikenlaisia tekstejä ja kirjoittajia. Monet heistä puhuvat mielen hyvinvoinnista ja siihen vaikuttavista asioista hyvinkin rohkeasti, vaikka minkäänlaista koulutustaustaa asiaan ei olisi. Ja ihmiset ovat kiinnostuneita, lukevat ja kannustavat. Eikä siinä ole mitään pahaa. Mutta havahdun aina miettimään, miksen minäkin voisi kirjoittaa. Minä jolla on tämän oman kokemukseni lisäksi myös ihan oikea tutkinto ihmismielen syövereiden ymmärtämiseen.

Meidän perhe koki 10 päivää sitten ihanan muutoksen. Meidän toinen lapsemme syntyi, pikkuisena alle 3 kg sinttisenä, mutta niin täydellisenä ja ihanana :) Olemme nyt ravailleet neuvolassa seuraamassa painonnousua ja tänään jotenkin eksyimme neuvolatädin kanssa puhumaan vanhemmuudesta, äitiydestä ja siihen liittyvistä odotuksista. "On niin ihanaa, kun sä osaat nauttia näistä asioista", neuvolatäti totesi. Totta kai osaan, mietin. Me ollaan toivottu tätä toista lasta niin kauan ja tiedän, että se on näin pieni vain ohikiitävän hetken. Mutta jäin miettimään. Siihen nauttimiseen liittyy niin paljon enemmän. Paljon sellaisia asioita, jotka psykologina työskennellessä salakavalasti muuttuvat itselle itsestäänselviksi, mutta jotka olisi todella hyvä sanottaa muillekin auki. Minä nautin, koska minulla on realistiset odotukset. Minä nautin, koska tämä elämäntilanne vastaa toiveitani. Minä nautin, koska minulla on keinoja selvitä vaikeammista hetkistä. Minä nautin, koska valitsen keskittyä positiivisiin asioihin. Minä nautin, koska osaan suhtautua tunnekuohuihini (ja niitähän näin hormonihuuruissa riittää!) ja kaikkeen tähän aika lempeällä ja joustavalla otteella. Minä nautin, koska tämä on toinen lapsemme ja tiedän kokemuksesta, että he kasvavat ja vieläpä hyvin äkkiä.

Nämä taidot eivät ole itsestäänselvyyksiä. Ne ovat lahjoja, joita olen itselleni tämän ammatin myötä saanut. Ja sanoisin, että kaikki tämä pohjaa hyvin vahvasti siihen ajatukseen, että minä tiedän olevani ihan tavallinen äiti ja se riittää. Tiedän yhtä sun toista ihmislapsen psyykkisestä kehityksestä ja ylipäänsä ihmismielestä. Ja se antaa tiettyä varmuutta. En juurikaan jaksa syyllistää itseäni turhista jutuista. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö mokailisi ja olisi välillä hyvinkin hukassa esimerkiksi uhmaikäisen kanssa! Mutta minä tiedän, että kokonaisuus ratkaisee ja tavallinen, epätäydellinen äiti (ja vanhempi) osaa kasvattaa juuri sellaisia normaaleja, tavallisia ja epätäydellisiä lapsia. Eli ihmisiä. Siksi minä kirjoitan nyt. Jotta sinä voisit huomata myös olevasi aivan tavallinen ja juuri sellaisenasi riittävä.

Äideille ja isille riittää nykypäivänä vaatimuksia aivan valtava määrä. Pitää pärjätä itse ja huolehtia taloudesta ja lasten pitää pukeutua merkkivaatteisiin ja kotona pitää olla sitä tätä ja tuota ja lisäksi pitäisi luoda uraa ja hankkia lapsi/lapset sellaisessa turvallisessa ja vakaassa elämäntilanteessa. Ja auta armias, mitä vaatimuksia siihen lapsen kasvattamiseen liittyy! Minä haluaisin vähän ravistella näitä vaatimuksia. Enkä ehkä niin vähääkään.

Eli tervetuloa seuraamaan, mikäli sinua kiinnostaa päästä visiitille tämän psykologiäidin arkeen ja pään sisään. Odotan itsekin mielenkiinnolla, mitä sieltä löytyy :D