Totuus yhdestä vauva-ajasta

Heippa taas! :) Löysin viime viikolla vanhan blogini kätköistä tekstin, jonka olen kirjoittanut esikoisen vauva-aikana. Ajattelin jakaa sen teillekin, koska se sisältää paljon omia pelkojani ja vauva-ajan todellisuutta. Toivottavasti tämä rauhoittaisi jotakuta! Vauvat ja vauva-ajathan on tosi yksilöllisiä, mutta sanoisin, että pääasiassa elämä terveen"perusvauvan" kanssa on kuitenkin aika ihanaa, toisin kuin pelotellaan:)

"Noniin, siitä se nyt alkaa, 10 vuoden univelat", "käykää nyt vielä elokuvissa, kohta et pääse rauhassa edes vessaan".



Loppuraskaudesta kävin ihan paniikissa joka ilta piiitkässä, kuumassa suihkussa ajatellen, että seuraava kerta on sitten joskus viiden vuoden päästä. Ultrakuvissa viuhtoi melkoinen ikiliikkuja ja mun ja miehen vauva-ajat ja temperamentit tietäen odotettiin super-energistä, äärimmäisen kovapäistä koliikkivauvaa. Hyvästi lämmin ruoka, lämmin kahvi, yöunet, parisuhde, oma aika, sosiaalinen elämä....!



Ja kuinka sitten kävikään! Meille syntyi terve, maailman rauhallisin, tyytyväisin ja iloisin vauva! :D Ollaan koko vajaa neljä kuukautta ihmetelty, että voiko vauvat olla tällaisiakin. Eikö ne huudakkaan 24/7? Voiko ne oikeasti nukkua läpi yön, joka yö?



Vastasyntyneenä mini-mies heräsi kellontarkasti syömään kolmen tunnin välein. Se teki arjesta aika helppoa, kun pystyin helposti suunnittelemaan omat syömiset jne. ajoille, jolloin vauva nukkuu. Ihan pienenä mini-mies kyllä sai iltaraivarit ennen yöunia, mutta nekin pääsääntöisesti loppuivat 5-30 minuutissa. Nykyään pikkumies nukkuu öisin n. 11 tuntia mun kainalossa♡ Syö kyllä välissä useamman kerran, mutta kun vauva tosiaan nukkuu mun kainalossa niin se on oppinut hakeutumaan meijereille silmiään avaamatta :D itse joudun niinkin paljon havahtumaan, että vaihdan välillä vauvan puolta täydemmän meijerin ääreen. Illan nukahtamisetkin ovat sujuneet jo jonkin aikaa oikein kivuttomasti :) Mini-mies nukahtaa siinä 20-21 välillä yleensä, joten on ollut ihan luksusta saada illalla vähän sitä omaa aikaa.



Valveilla ollessa seurustellaan mini-miehen kanssa niitä näitä :) On ihan mahtavaa, kun on vauva, joka viihtyy hyvin itsekseenkin leikkimatolla tai sitterissä. Jos joskus väsymys alkaa kiukuttaa niin rintareppuun vauva nukahtaa yleensä hyvin äkkiä. Muuten se sit lähinnä hymyilee ja nauraa :) ♡ Viime viikolla repäistiin ja käytiin kaupungilla. Koko 3,5 h reissun aikana mini-mies ei inahtanutkaan! Mikäs äidin oli siinä kahvilan terassilla istuessa elävää musiikkia kuunnellen, kun vauva viihtyy vaunuissa leikkien pienellä nalle-lelulla. Jossain vaiheessa mini-mies laittoi itselleen tutin suuhun ja alkoi päiväunille :D Imetykset hoidettiin onnistuneesti huivin suojissa.



Noh, kaikkihan ehtii vielä muuttua moneen kertaan ja kohta arkeen tuleekin uusia haasteita, kun aletaan syömään myös kiinteitä. Ja sitten kun vauva lähtee liikkeelle niin saa nähdä loppuuko äidin rento kahvittelu siihen :D Mutta mun elämää vauva-arki ei niin hirveästi (vielä ainakaan) mullistanut, koska muutenkin viihdyn kotona vähän turhankin hyvin. Ei ole siis tarvinnut hyvästellä jokaviikkoisia brunsseja ja dinnereitä (ai kiesus, että inhoan tota sanaa :D), tosin tällaisen vauvan kanssa nekään tuskin ois mahdottomuus.. Mutta viihdyn edelleen pelottavan hyvin kotona. Nyt on vaan yksi ihana seuralainen lisää viihdyttämässä :)



Mutta halusin kirjoittaa tämän kannustukseksi odottajille ja vauvahaaveilijoille: ei se vauva-arki välttämättä ole täyttä tuskaa! :D Se voi olla tosi ihanaakin, jos hyvä tuuri käy :) ja ihania hetkiä siihen sisältyy varmasti, oli arki sitten millaista tahansa. Kannattaa toki mielummin henkisesti varautua siihen vaikeampaan arkeen, koska sitten voi yllättyä positiivisesti... Tosiaan asiat voi mennä näinkin ihanasti, että äidin arki on täynnä lämmintä ruokaa, lämmintä kahvia, lämpimiä suihkuja rauhassa, vauvan ihania nauruja ja höpöttelyjä, pitkiä lenkkejä vaunujen ja koirien kanssa, pitkiä yöunia jne. Ollaan melkoisen onnekkaita!! :) ♡

Ja sitten se sukupuoli...

Kuten kuvasta näkyy, tämä äiti suosii sukupuolineutraalia pukeutumista.... Tai sitten ei :D :D Lasten sukupuoli-kasvatus on ollut keskustelunaiheena viime vuosina. Oma ajatukseni on, että koko sinänsä hyvästä asiasta on kasvatettu ihan turhaan peikko. Vähän lisää taas vaatimuksia vanhemmille, kun jossain jo väitetään, ettei lapsia saisi sanoa tytöiksi tai pojiksi. Aiheeseen liittyviä väärinymmärryksiä kuvaa mielestäni hyvin oman äitini (vitsaillen) heittämä lause: "mieti nyt, kun sekään ei saisi noilla autoilla leikkiä!" Kyseinen heitto liittyi esikoispoikaamme, joka sai isältään ensimmäisen pikkuautonsa 1-vuotiaana, eikä ole millään muulla juuri sittemmin leikkinyt.

Sukupuolisensitiivisessä(kään) kasvatuksessa ei suinkaan (pitäisi) olla kyse siitä, että jotkut perinteisesti sukupuolitetut lelut tai leikit tms. olisivat kiellettyjä. Sen sijaan näihin perinteisiin sukupuolioletuksiin kiinnitetään tietoisesti huomiota, niitä pyritään neutralisoimaan ja pyritään antamaan lapselle vaihtoehtoja riippumatta perinteisistä sukupuolitetuista oletuksista. Itse en sanoisi olevani kovin sukupuolisensitiivinenkään kasvattaja. Olen jotenkin niin omaksunut ajatuksen siitä, että kaikki ihmiset saavat olla juuri sitä mitä haluavat ja ovat kaikki arvokkaita, etten koe mitään tarvetta lähteä korostamaan mitään tai tasaamaan mitään. Olen itseasiassa muutenkin vähän sellainen "miksi tehdä helpoista asioista vaikeita"-tyyppinen ihminen...

Meillä siis kasvaa poika ja tyttö, joita ihan puhutellaankin poikana ja tyttönä. Pojalla on perinteinen pojan nimi, ei siis sukupuolineutraali, ja tytöllekin tulee perinteinen tytön nimi. Poikamme on jo sen verran iso (3,5-vuotias), että hän saa itse jonkin verran päättää vaatetuksestaan; käytännössä kaikki vaatteet, joissa on joku auto, ovat lemppareita. Tyttäremme puolestaan saa/joutuu vielä toistaiseksi pukeutumaan äidin mielen mukaan kaikkeen äidin mielestä ihanaan eli vaaleanpunaiseen, tylliin, pitsiin ja rusetteihin :D Me emme tee sukupuolesta mitään kummempaa numeroa arjessa, mutta kyllä poikamme kanssa on jo käyty keskustelut siitä, miksi hänellä on pippeli ja äidillä ei. Tällaiset keskustelut kuuluvat luonnollisena osana lapsen kehitykseen, kun hän alkaa itse huomata tällaisia eroavaisuuksia esimerkiksi suihkureissulla. Sanoisin, että lapsemme kasvavat biologisen sukupuolensa mukaisesti poika- ja tyttöoletettuna, koska se tukee heille todennäköisimmin kehittyvää sukupuoli-identtiteettiä. He saavat leikkiä millä leluilla haluavat ja kasvaessaan tosiaan alkavat itse vaikuttamaan pukeutumiseensa. Mielestäni tämä tapa on lapsen turvallisuuden tunnetta tukeva ja mahdollistaa lapselle tutustumisen erilaisiin sukupuoliin (verraten esim. ääriesimerkkinä tilanteeseen, jossa sukupuolten eroista ei suostuttaisi kotona puhumaan ollenkaan eli esim. nämä pippeli-keskustelut jäisivät täysin käymättä.) Sitten kun lapsi kasvaa, on hyvä sopivan tilaisuuden tullen keskustella laajemmin erilaisten sukupuoli-identiteettien olemassaolosta jne. lapsen oman kiinnostuksen mukaan.

Tämä "sano vaan rohkeasti edelleen tytöksi tai pojaksi" ei kuitenkaan ole koko totuus eikä etenkään se tärkein pointtini sukupuolikasvatuksessa. Kaikista tärkein viesti, mitä lapsille mielestäni tulisi välittää, on se, että sinä olet tärkeä ja saat olla juuri sellainen kuin haluat olla/ koet olevasi. Liittyi se sitten sukupuoleen, seksuaalisuuteen tai ihan mihin vaan muuhun. Kun tämä viesti toistuu ja sisäistyy lapselle, hän uskaltaa sanoa esimerkiksi sen, jos kokee joskus ristiriitaa oletetun sukupuolensa kanssa. Ja silloin omaa toimintaa vanhempana voi lähteä muuttamaan tarpeen mukaan ja esimerkiksi meillä voikin kasvaa myöhemmin vaikka kaksi poikaa, tai mitä nyt ikinä kokevat olevansakaan tai haluavansa olla. Sanoisinkin, että millään oletuksilla tai sukupuolitetuilla vaatteilla tai nimillä ei voi lastaan pahemmin vahingoittaa, jos vain muistaa tarpeeksi vahvasti viestiä, että saat olla mitä vain, olet aina yhtä rakas.

Tommy Tabermann joskus kirjoitti, että jokaisen lapsen oikea nimi on rakas. Jos minun ajatukseni lapsen sukupuolikasvatuksesta haluaisi tiivistää, niin sanoisin, että myös jokaisen lapsen oikea sukupuoli on rakas.

(P.s.: "Hieman" jännittää julkistaa tämä postaus, koska aihe on niin valtavan tulenarka ja nettitekstien maailmassa on niin helppo ymmärtää asiat eri tavalla kuin oli tarkoitettu. Suoraan sanottuna en kuitenkaan jaksa lukea tätä tekstiä sataa kertaa ja silkkihansikkain kääriä jokaista lausetta pumpuliverhoon varovaisuuksissani, sillä minulla on muutakin tärkeää tässä meneillään, kuten imetys ja leikki-ikäisen viihdyttäminen :) Toivon todella, että tarkoittamani viesti välittyy ja se on se, että älkää vanhemmat ottako turhaa stressiä tästäkään asiasta :) Olkaa rakastavia ja avoimia niin lapsenne saavat kasvaa juuri sellaisiksi kuin kasvavat eli omiksi ihanan yksilöllisiksi itseikseen.)

Valintoja, valintoja...

Tiedättekö, mitkä ei ikinä lopu kesken vauvaperheessä?

Neuvot.

Ai jestas. Hyvää tarkoittavia ja piilokettuilevia neuvoja tuntuu pulpahtelevan kuin sieniä sateella siitä lähtien, kun raskaustesti näyttää plussaa, ja niiden määrä vain lisääntyy entisestään vauvan synnyttyä. Neuvoja satelee neuvolasta (heko heko), sukulaisilta, ystäviltä, kummeilta, kaimoilta, työkavereilta, tuntemattomilta vastaantulijoilta... Puhumattakaan siitä somesta! On hassua, että sinä hetkenä, kun muut saavat tietää sinun olevan raskaana, kroppasi ja elämäsi on yhtäkkiä avoinna muiden arvosteltavaksi. Muista sitten rasvata mahaa, ettei tule arpia. Minä en kyllä söisi fetaa. Aiotko tosissaan ostaa tuon? Meillä ainakin nukuttiin perhepedissä. Etkai sinä nyt korviketta meinaa sille syöttää? Me ei ainakaan käytetty sitteriä ollenkaan. Kyllä imetystyyny täytyy olla! Kyllä minä ainakin tein näin ja noin silloin 30 + vuotta sitten, ihan lääkäri neuvoi.

Niin. Vähemmästäkin hämmentyy ja siihen vielä kun lisää päälle muutenkin yleisen paniikkitilan, jota raskaus aika monessa tulevassa äidissä herättää ja sitten vielä ne hormonit, niin valmiina onkin jo aikamoinen soppa.

Itse havahduin tähän valintojen määrään taas tässä tällä viikolla, kun piti päättää, millaisia d-vitamiineja aletaan vauvallemme syöttämään. On suihkutettavaa versiota, on maitohapollista versiota, on öljypohjaista ja on vesipohjaista. Ja siitä sitten pitäisi osata arvata ja ennustaa, mikä valinta menisi vähiten metsään. Näitä pohtiessani tunsin suurta sympatiaa kaikkia niitä esikoisen vanhempia kohtaan, jotka ovat luonteeltaan yhtään epävarmempia. Tällaisista asioista saa äkkiä itselleen kriisin aikaiseksi, etenkin, jos takana on valvottuja öitä ja muuten raskaampia hetkiä.

Näin toisella kertaa ainakin oma oloni on jo paljon varmempi. Ei siksi, että tietäisin yhtään sen paremmin kuin ensimmäisellä kerralla, miten toimia tällä kertaa, koska vauvat ja tilanteet voivat olla niin erilaisia. Mutta siksi, että tiedän, että harvaan vauva-ajan hämmennystä aiheuttavaan asiaan on yhtä yksiselitteisesti oikeaa vastausta. Vastakkaisiakin neuvoja antavat ihmiset voivat siis oikeastaan olla aivan yhtä oikeassa tai väärässä.

Miten tästä valintaviidakosta pitäisi sitten selvitä hengissä ja mielellään suht tervejärkisenä? Noh, itse ajattelen niin, että neuvolasta ja lääkäreiltä saatavat vinkit ovat pääasiassa uusimman tutkimustiedon mukaisia ja siksi niitä voi aika huoletta noudattaa enempiä kyseenalaistamatta. Toki neuvolan henkilökunnassa on eroja ja joskus voi olla ihan tervettä keskustella oman terkkarin kanssa hieman tarkemmin siitä, miksi jotakin asiaa suositellaan tai ei. Muiden kuin ammattilaisten neuvoja arvioisin pitkälti yhden kysymyksen kautta; kuulostaako tämä neuvo siltä, että se hyödyttäisi meidän elämää? Jos ei, anna asian mennä kivuttomasti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos (sanoisin mutu-tuntumalla, että noin 95 % raskaus- ja vauva-aikana saaduista neuvoista kuuluvat tähän kategoriaan...... :D ). Jos kyllä, selvitä tarvittaessa asiasta vielä vähän lisää tai lähde kokeilemaan neuvon toimivuutta käytännössä.

Vauvat ovat erilaisia. Perheet ovat erilaisia. Elämäntilanteet ovat erilaisia ja kodit ovat erilaisia. Juuri tästä syystä kukaan ei voi kirjoittaa mitään kattavaa opasta, joka auttaisi jokaiseen tilanteeseen ja valintaan. Siksi tärkeintä onkin miettiä, mikä käytäntö tai tapa sopisi juuri meidän perheelle ja meidän vauvalle. Neuvot ovat ihan kivoja ja muiden kokemuksista voi oikeasti saada kultaakin kalliimpia käytännönvinkkejä vauva-arkeen. Mutta rajansa kaikella. On hyvä muistaa, että juuri te vanhemmat tunnette teidän vauvan ja elämän parhaiten. Tehkää rohkeasti niin kuin teidän mielestä on parasta. Toki poikkeuksena lääketieteelliset jne. asiat, joissa nyt yksinkertaisesti on vain fiksuinta luottaa alan asiantuntijoihin. Mutta kaikki nämä harmaan alueen jutut; kokeile sitä, mikä tuntuu teille sopivimmalta ja jos se ei toimi, kokeilkaa jotain muuta.

No miten niiden d-vitamiinien kanssa sitten kävi? Pitkän pohdinnan ja mutuilun ja googlettelun jälkeen päädyin valitsemaan samat vesiliukoiset d-vitamiinit kuin esikoisellakin oli. Ei suihkutettavaa eikä maitohappobakteereja. Koska jota kuta kuitenkin kiinnostaa perustelut, niin päädyin valintaan lopulta siksi, että suihkutettavista kai on vielä suht vähän tutkimustietoa (vaikka tietääkseni pitäisi imeytyä suun limakalvolta nimenomaan parhaiten ja vatsaystävällisimmin). Maitohappobakteerillisia en lopulta halunnut ottaa siksi, että jotenkin oma mututuntumani puhuu sen puolesta, että terve vauva saisi kehitellä sen suolistonsa oman bakteeriston ihan rauhassa. Eri asia tietysti olisi, jos vauvalla olisi vaikka antibioottikuuri tms. joka bakteeristoa heikentäisi. Nämä omat perusteluni eivät perustu mihinkään faktatutkimustietoon vaan ovat ihan tällaisen tavallisen äidin pohdintoja. Ihan jokaista valintaa ei jaksa täydellisen perinpohjin selvittää, sillä kaikki vaihtoehdot olisivat varmaan olleet ihan yhtä hyviä (tai huonoja, mistä näistä tietää). Mutta tällä mennään ja yksi valinta on taas tehty :) Aika sitten näyttää, päädytäänkö vaihtamaan vielä johonkin toiseen. Näinhän se vauva-arjessa menee; kokeillaan jotain ja tarvittaessa muutetaan sitten suunnitelmaa vauvan mukaan!

Tsemppiä teille kaikille muillekin vanhemmille tässä valinta- ja neuvoviidakossa! Muistakaa luottaa itseenne! :)

Ihan tavallinen psykologiäiti

Miksi minä kirjoittaisin blogia?

Sitä minä olen pohtinut lukuisia kertoja viimeisten vuosien aikana. Olen minä välillä kirjoittanutkin, postauksen sinne ja toisen tänne, opiskeluaikana jopa pidin useamman vuoden henkilökohtaista "kunhan vai kirjoittelen"-blogia. Se kuitenkin jäi valmistumisen myötä. Psykologimaailmassa elää vähän sellainen kummallinen myyttisyyden "vaatimus"; paljonko psykologi voi kertoa itsestään? Olisiko parempi, ettei mahdolliset tulevat asiakkaat tietäisi sinusta yhtään mitään? Häiritsisikö se asiakassuhteita, työpaikan saamista, uralla etenemistä, jos avautuisit elämästäsi netissä?

Ja sitten kuitenkin seurailen somea ja löydän kaikenlaisia tekstejä ja kirjoittajia. Monet heistä puhuvat mielen hyvinvoinnista ja siihen vaikuttavista asioista hyvinkin rohkeasti, vaikka minkäänlaista koulutustaustaa asiaan ei olisi. Ja ihmiset ovat kiinnostuneita, lukevat ja kannustavat. Eikä siinä ole mitään pahaa. Mutta havahdun aina miettimään, miksen minäkin voisi kirjoittaa. Minä jolla on tämän oman kokemukseni lisäksi myös ihan oikea tutkinto ihmismielen syövereiden ymmärtämiseen.

Meidän perhe koki 10 päivää sitten ihanan muutoksen. Meidän toinen lapsemme syntyi, pikkuisena alle 3 kg sinttisenä, mutta niin täydellisenä ja ihanana :) Olemme nyt ravailleet neuvolassa seuraamassa painonnousua ja tänään jotenkin eksyimme neuvolatädin kanssa puhumaan vanhemmuudesta, äitiydestä ja siihen liittyvistä odotuksista. "On niin ihanaa, kun sä osaat nauttia näistä asioista", neuvolatäti totesi. Totta kai osaan, mietin. Me ollaan toivottu tätä toista lasta niin kauan ja tiedän, että se on näin pieni vain ohikiitävän hetken. Mutta jäin miettimään. Siihen nauttimiseen liittyy niin paljon enemmän. Paljon sellaisia asioita, jotka psykologina työskennellessä salakavalasti muuttuvat itselle itsestäänselviksi, mutta jotka olisi todella hyvä sanottaa muillekin auki. Minä nautin, koska minulla on realistiset odotukset. Minä nautin, koska tämä elämäntilanne vastaa toiveitani. Minä nautin, koska minulla on keinoja selvitä vaikeammista hetkistä. Minä nautin, koska valitsen keskittyä positiivisiin asioihin. Minä nautin, koska osaan suhtautua tunnekuohuihini (ja niitähän näin hormonihuuruissa riittää!) ja kaikkeen tähän aika lempeällä ja joustavalla otteella. Minä nautin, koska tämä on toinen lapsemme ja tiedän kokemuksesta, että he kasvavat ja vieläpä hyvin äkkiä.

Nämä taidot eivät ole itsestäänselvyyksiä. Ne ovat lahjoja, joita olen itselleni tämän ammatin myötä saanut. Ja sanoisin, että kaikki tämä pohjaa hyvin vahvasti siihen ajatukseen, että minä tiedän olevani ihan tavallinen äiti ja se riittää. Tiedän yhtä sun toista ihmislapsen psyykkisestä kehityksestä ja ylipäänsä ihmismielestä. Ja se antaa tiettyä varmuutta. En juurikaan jaksa syyllistää itseäni turhista jutuista. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö mokailisi ja olisi välillä hyvinkin hukassa esimerkiksi uhmaikäisen kanssa! Mutta minä tiedän, että kokonaisuus ratkaisee ja tavallinen, epätäydellinen äiti (ja vanhempi) osaa kasvattaa juuri sellaisia normaaleja, tavallisia ja epätäydellisiä lapsia. Eli ihmisiä. Siksi minä kirjoitan nyt. Jotta sinä voisit huomata myös olevasi aivan tavallinen ja juuri sellaisenasi riittävä.

Äideille ja isille riittää nykypäivänä vaatimuksia aivan valtava määrä. Pitää pärjätä itse ja huolehtia taloudesta ja lasten pitää pukeutua merkkivaatteisiin ja kotona pitää olla sitä tätä ja tuota ja lisäksi pitäisi luoda uraa ja hankkia lapsi/lapset sellaisessa turvallisessa ja vakaassa elämäntilanteessa. Ja auta armias, mitä vaatimuksia siihen lapsen kasvattamiseen liittyy! Minä haluaisin vähän ravistella näitä vaatimuksia. Enkä ehkä niin vähääkään.

Eli tervetuloa seuraamaan, mikäli sinua kiinnostaa päästä visiitille tämän psykologiäidin arkeen ja pään sisään. Odotan itsekin mielenkiinnolla, mitä sieltä löytyy :D